Mistä minut on tehty?

Ensi viikolla täytän pyöreitä – kauhistuttava 4 ja 0. Tiedostan tämän ikäisenä jo olevani kaikkien osieni summa ja niiden osien painoarvoa voin itse jossain määrin säädellä. Tänä viikonloppuna ajatukseni ovat olleet hyvin tiukasti menneisyydessä, tahtomattani. Sain nimittäin kutsun Facebookissa ryhmään, jossa nuoruuteni paikkakunnan saman syntymävuoden ihmiset meinaavat järjestää jonkinlaiset megalomaaniset 40-vuotisjuhlat kesällä meidän kaikkien kunniaksi.

Ensimmäinen ajatus: ai kun kiva, katsotaan sopiiko aikatauluihin.
Toinen ajatus: en todellakaan aio osallistua!

Vietin tuolla paikkakunnalla eli Torniossa yläasteen, lukion ja ammattikorkeakoulun. Juuri murrosikään tulevana uutena (ja vieläpä eri murretta puhuvana) sain osakseni jossain määrin ikävää huomiota. Olin lisäksi luokkani isoimmasta päästä ja joku myönsikin jälkikäteen että oli luullut minua opettajaksi yläasteen ensimmäisenä päivänä… Teininä sitä sopeutuu (jos on sopeutuakseen) yleensä jos löytää jonkinlaisen ”oman ryhmän”. Minäkin löysin. Ei se helppoa ollut, eikä ristiriidoiltakaan vältytty tyttöjen maailmaan tyypilliseen tapaan.

Kaikki kulminoitui kuitenkin vasta penkkaripäivänä. Olin juuri edellisenä syksynä eronnut vihdoin narsistisesta avomiehestäni (jep, nuorena se piti aloittaa) ja löytänyt myös jo uuden kullan kainaloon. Kunnes yhtäkkiä hän hävisi elämästäni. Penkkaripäivänä muistan kuinka kuulin joltain, että nämä ystäväni (tai joku / jotkut heistä) olivat supisseet uuden kullan korviin ikäviä minusta ja ilta päättyi jopa nyrkkien heiluttamiseen.

Kevät meni kirjoituksiin valmistautuessa ja niistä suoriutuessa. Terveyteni alkoi rakoilla kevään aikana ja lakkiaisten aikaan olin jo laihimmillani ikinä, n. 57 kg (168 cm). Isoluiselle se on vähän. Hiukan lakkiaisten jälkeen äitini joutui auttamaan minut sängystä ylös koska en itse kivuiltani siihen pystynyt. Kipuja oli ollut jo hetken aikaa, mutta olin yrittänyt ohittaa ne mielessäni stressiin vedoten. Olin kuitenkin jo varannut ajan lääkäriin, tosin lääkärin näin jo hiukan aikaisemmin – sairaalassa. Jouduin olemaan noin viikon sairaalassa antibioottitiputuksessa.

Diagnoosina oli pitkälle edennyt klamydia, joka oli levinnyt maksan vaippaan asti. Tuomioon kuului myös lakoninen huomautus: ”olisi kannattanut tulla aiemmin, niin olisit vielä joskus voinut saada lapsia”.

Olisin toki mennyt aikaisemmin lääkäriin, jos minulla olisi ollut oireita. Oireet tulivat pikkuhiljaa, eivätkä antaneet mitenkään luonteellaan ymmärtää, että kyseessä on sukupuolitauti. Siellä suunnalla ei oireita ollut… (Naisilla klamydia on todella usein oireeton!)

Sairaalasta päästyäni soitin – kuten lääkäri oli minun käskenyt tehdä – kaikille viimeaikaisille seksipartnereilleni ja kerroin asiasta. Ja koska lääkäri kertoi, että tartunta voi olla jopa vuoden vanha, listaan kertyi kolme nimeä. Viimeisin tyyppi suhtautui asiaan todella hyvin, aikoi mennä testeihin eikä syytellyt minua. Toinen tyyppi sanoi huomanneensa itse tartunnan jo tammikuussa ja hoitaneensa asian. Kolmas ei myöntänyt asiaa, eikä aikonut mennä testeihin.

Koskaan ei siis selvinnyt tartunnan lähde (epäilys on vahva kolmannen, eli entisen avokin kohdalla). Varmaa kuitenkin on se, että se toinen listalla ollut olisi voinut säästää minut lapsettomuudelta jos olisi hyvien tapojen mukaisesti (ja taitaa olla klamydian kohdalla pakollista) kertonut minulle tartunnasta.

Miten alussa kertomani tarina ystävistäni ja penkkareista liittyy tähän? Tuona iltana tajusin kuinka yksin olen ja kuinka yksin olen ollut siihenkin asti vaikka ympärillä on ihmisiä. En koskaan kuullut tuosta illasta sen enempää, sen tiedän että huorittelu liittyi asiaan. En ole lukion jälkeen juurikaan edes törmännyt vanhoihin koulukavereihin.

Ja vasta nyt viime vuosina olen voinut sanoa, että ystävät ovat parasta maailmassa, ilman heitä ei pärjää! Nyt ystäväni ovat aitoja ystäviä, eikä painolastinamme ole onneksi teinivuosien angsteja 🙂

Lapsettomuus määrittelee luonnollisesti jossain määrin minua, samoin se, että nuoruuden aikaisia ystävyyssuhteita ei ole enää jäljellä. Mutta näitä enemmän minua määrittelee se, minkälaiseksi olen itseni lukioajan jälkeen kasvattanut!

Mainokset

Kommentointi on suljettu.

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: